Arvet mun sisällä polttaa. On ne polttanu jo pitkään. Mä pelkään et se repii ne taas auki. Pelkään et mun elämä on taas pelkkää valhetta. Pintakiiltoa ja rumia hymyjä. Mä en haluu ratketa enää.
Taas kauhee melankolisuus. Täs tilantees herää kysysmys. Jos ei koskaan suuttuis, mut kuitenkin suuttuu joskus, niin onks se väärin sit joku kaunis päivä sit suuttua? Vaik se olis ihan pikkujutusta. Mä en oo koskaan suuttunu tosissani kenellekkään. Mitä sitä antais viel, ku on antanu kaikkensa ? Puristanu ittestään viimeset ihmisyyden rippeet ja yrittäny esittää normaalia. Anteeks, et olen pettymys. Vaik kuinka yrittäis varottaa, se tulee aina yllättäen.
Taas kauhee melankolisuus. Täs tilantees herää kysysmys. Jos ei koskaan suuttuis, mut kuitenkin suuttuu joskus, niin onks se väärin sit joku kaunis päivä sit suuttua? Vaik se olis ihan pikkujutusta. Mä en oo koskaan suuttunu tosissani kenellekkään. Mitä sitä antais viel, ku on antanu kaikkensa ? Puristanu ittestään viimeset ihmisyyden rippeet ja yrittäny esittää normaalia. Anteeks, et olen pettymys. Vaik kuinka yrittäis varottaa, se tulee aina yllättäen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti